Sindyn muistolle…

Sindy syntyi vuonna 1992, Länsi-Suomalaiseen Pirtelön-kenneliin. Haimme Sindyn uuden vuoden päivänä eli 1.1.1993. Uusina pikkupentuihin hullaantuneina koiran ostajina uskoimme kaikki selitykset koiran arkuudesta ja painoista korvista ja paljon muuta. Kotiin saavuttuamme arkuus vain jatkui ja jatkui, isäni istui 2 viikkoa lattialla makkaraa kädessään ennen kuin sai koskea pentuun. Tarhakoira kun Sindy oli ollut oli sisäsiistiksi oppiminen erittäin vaikeaa, välissä ulkoilimme kolmekin tuntia, jonka jälkeen pennulla oli niin kova hätä, että sen oli pakko tehdä asiansa.

Yritimme tehdä kaikkemme, jotta olisimme saaneet Sindyn korvat näyttämään sheltin korvilta. Käytimme glyserolia, collie vahaa, purukumia, valkosavimössöä jne. Mutta mikään ei auttanut, korvat pysyivät sinnikkäästi pystyssä.

Ostaessamme pentua olimme esittäneet toivomuksen koirasta, jonka kanssa voisimme käydä näyttelyissä. Ilmoitimmekin Sindyn Paraisten erikoisnäyttelyn pikkupentuluokkaan. Saavuimme paikalle innoissamme ja asenteella, että meidän koiramme on tietysti kaikkein kaunein. Järkytys olikin suuri, kun menimme Sindyä kasvattajalle näyttämään ja hän haukkui koiran ja meidät. Myöhemmin kehän laidalla kuulimme kasvattajan ihmettelevän luetteloa lukiessaan, että mikä se tämän niminen kasvattimme on?!

Vuoden vanhana Sindy sairastui pahasti. Eräänä päivänä kun tulin koulusta kotiin Sindy yski kummallisesti. Koirat olivat edellisiltana syöneet aitoja luita ja ajattelinkin, että Sindyn kurkkuun oli jäänyt jokin pala. Annoin Sindylle teelusikallisen suolaa, jotta saisin sen oksentamaan. Ja oksensihan se, oksentaminen ei vain loppunut ollenkaan vaan muuttui lopuksi jo veriseksi. Soittelin kaikille kelle keksin ja sain eläinlääkäriajan ja tätini minua sinne kuskaamaan. Sindyä lääkittiin ja käskettiin ottaa seuraavana päivänä yhteyttä mikäli Sindyn olotila ei olisi parantunut. Oksentaminen jatkui edelleen, joskin hieman harvemmin. Seuraavana päivänä taas lääkäriin, Sindy rauhoitettiin ja kuvattiin. Mahassa näkyi joku varjostuma ja päätettiin, että seuraavana päivänä katsotaan mikä se on, esine vai jotain muuta? No se todellakin oli jotain muuta. Selvisi, että Sindyllä oli paha haimatulehdus!

Sindyn onneksi luultavasti koitui, että saimme luvan hoitaa sitä kotona. Jalkaan laitettiin kanyyli, johon me sitten itse liitimme nesteletkun ja kummitätini, joka on koulutukseltaan sairaanhoitaja, kävi pistämässä tarvittavat lääkkeet. Mitään Sindy ei saanut ottaa suun kautta, ei edes vettä. Ulkoilimmekin kuonositeen kera, jotta se ei saisi hamuttua mitään edes vahingossa. Tiputuksessa ollessaan Sindy tuntui tietävän, että siitä on apua. Se ei liikkunut mihinkään, edes pää ei noussut, häntä oli ainoa, joka liikkui ja se liikkuikin sitten aina, oli Sindy kuinka heikossa kunnossa tahansa.

Eläinlääkäreiden ihmetys oli suuri kun pääsiäisen pyhien jälkeen kävimme hakemassa lisää lääkkeitä. He olivat luvanneet hyvittää yli jääneet lääkkeet ja nyt menimmekin hakemaan lisää! Sindy toipui haimatulehduksesta täysin ja ikuiseksi arvoitukseksi jäi mistä se johtui.

Sindyn näyttelykoira-ura loppui siis ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan ja siksi meidän piti keksiä jotain muuta. Agility ja toko eivät oikein Sindyä huvittaneet, mutta junior handler koiran sain siitä itselleni. Kilpailimme paljon yhdessä ja menestyimmekin ihan kivasti, olimme mm. vuoden 1994 sheltti - junior handlereitä!

Tärkein rooli Sindyllä kuitenkin oli kotona, jossa se oli lisääntyneen koiralauman pomo ja pommien hoitotäti. Äitini alkoi kasvattaa pomeranioita Sindyn ollessa noin 3-vuotias. Sindy oli ensimmäinen koira joka päästettiin emän lisäksi pentujen sekaan, ikinä kukaan emä ei moittinut Sindyn läsnäoloa eikä meidän tarvinnut ikinä pelätä, että Sindy olisi tehnyt pennuille jotain. Se ihan selkeästi nautti kun sai maata selällään pentujen seassa ja kun pennut laskivat liukumäkeä selän ja vatsan yli.

Sindy eli onnellista ja tervettä kotikoiran elämää ja kävi eläinlääkärissä ainoastaan rokotuksilla. Juhlimme komeasti 10-vee synttäreitä ja ihastelimme Sindyn hyvää kuntoa ja sitä, ettei sen kuonoon ollut ilmestynyt edes harmaita karvoja. Heti sen jälkeen kun Sindy oli täyttänyt 11-vuotta se alkoi ontua toista etustaan. Aluksi ajattelimme, että se on vanhan koiran nivelvaivoja ja Sindy sai vaivaan kipulääkettä. Ontuminen ei kuitenkaan loppunut kipulääkityksestä huolimatta ja Sindyä alettiin tutkia tarkemmin. Siitä otettiin verikokeita, joista määritettiin mm. haima-arvot. Niistä selvisi, että haima oikutteli jälleen ja tämä aiheutti melko varmasti myös ontumisen. Meillä olikin valittavana, että hoidetaanko kipua vai haimaa. Päätimme, että hoidamme kipua ja katsomme päivän kerrallaan. Montaa päivää emme sitten saaneetkaan Sindystä enää nauttia, kun huomasimme, että Sindyn olo on liian tuskallinen ja että meidän olisi tehtävä viimeinen palvelus rakkaallemme.

Sindy haudattiin erikoispaikalle omaan kotipihaan, josta se voi ikuisesti vahtia laumaansa.

Kiitos Sindy kaikesta! Muistelemisesi tekee vieläkin niin kipeää.

Maarit